Punainen Viiva, Ryysyrannan Jooseppi ja Omat koirat purivat -teoksista on tehty elokuvaversiot, ohjanneet Matti Kassila (1959), Roland af Hällström(1955) ja Mikko Niskanen (1976)

Molemmissa klassisiksi määritellyissä pääteoksissaan (Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi) Kianto kuvaa Suomussalmen korpikylien asukkaita vuosisadan alkupuolella kriittisellä myötätunnolla ja lämpimällä huumorilla ja tuo heidän puutteelliset olonsa Suomen kansan tietoisuuteen

Ryysyrannan Joosepilla oli kylällä todellinen esikuva, joskin samanlaisia torppia oli tuohon aikaan monia muitakin, ja muuallakin kuin Kainuussa

Punaisen viivan on mainetta niittäneeksi oopperaksi säveltänyt Aulis Sallinen ja Postineidin Ilkka Kuusisto

Vanha postineiti on esitetty kuunnelmana Yleisradiossa, ja muistakin teoksista on esitetty teatteriversioita

Kiannon elämänvaiheista on tehty useita radio-ohjelmia ja muutama TV-ohjelma, ja hänen ääntään on tallennettu nauhalle jo 30-luvulla. Suomen Yleisradion arkistossa useita tallenteita.

Nuorena Kianto oli luonnonlyyrikko - katso muutama runonäyte viereisestä valikosta!

Lähes 200 Ilmari Kiannon runoa on sävelletty, tunnetuimpia ovat Nälkämaan laulu, Soipa kieli (Oskar Merikanto), Lastu lainehilla (Sibelius), Rantakoivulleni, Sydänmaan lammella (E. Melartin), Pikku Inkerin laulu (M Nyberg), Suomussalmi - kotiseutu (trad) ja Revontulet (S Palmgren)

Kaksi teosta on alunperin julkaistu Yhdysvalloissa: Nuoria lauluja vanhoista säästöistä ja Isäntä ja koirat

Väitöskirja Ilmari Kiannon tuotannon vastaanotosta
FM Helena Hyötyn väitöskirja ”Toiset rakastavat, toiset vihaavat.” : Ilmari Kiannon tuotannon julkinen reseptio Suomessa tarkastettiin Oulun yliopistossa 27.11.2015.

Kirjallisuutemme kiistelty ”kauhukakara” Kianto jakoi lukijoiden mielipiteet

Väitöskirja käsittelee Ilmari Kiannon (1874–1970) tuotannon vastaanottoa ja tutkimusta yli sadan vuoden ajalta ja nivoo Kiannon tuotannon aikansa taiteellisiin ja aatteellisiin virtauksiin ja tapahtumiin. Väitöstutkimus on ensimmäinen Kiannon tuotannosta tehty ja täydentää Kiannon tuotannosta kirjallisuushistoriassa ja tutkimuksessa muovautunutta kuvaa, joka pohjautuu kirjallisuuden kaanoniin nousseisiin Punaiseen viivaan (1909) ja Ryysyrannan Jooseppiin (1924). Käsitellyiksi tulevat Kiannon lyriikka, seksuaalimoraalia, kristinuskoa, torpparilaitosta, Vienan Karjalaa, sisällissotaa ja köyhälistöä käsittelevien teosten kontekstuaalinen tausta ja vastaanotto. Tutkimuksessa korostuvat Kiannon teosten yhteiskunnalliset, uskontokriittiset, moraaliset ja poliittiset yhtymäkohdat aikansa polttaviin ja ongelmallisiin kysymyksiin ja kritiikin suhtautuminen Kiannon teosten avauksiin.

Väitöskirja esittelee Kiannon merkittävänä ja räväkkänä yhteiskunnallisena keskustelijana, joka joutui usein myös sensuurin hampaisiin jumalanpilkkasyytteitä myöten. Rintamalinjat Kiannon teosten aikalaisvastaanotossa jakaantuivat usein sanomalehtien ja lukijoiden poliittisen suuntautumisen mukaan, tosin suomenkielinen yleisö suosi yksimielisesti Kiannon ruotsinkielistä virkamieskuntaa pöyhiviä tekstejä, joissa Kianto syyttää ruotsinkielistä valtaeliittiä suomenkielisten ylimielisestä kohtelusta ja sorrosta.

Työväenluokan lukijoiden suosioon pappissäätyyn syntynyt ja filosofian maisteriksi opiskellut Kianto nousi teoksellaan Pyhä viha (1908), jossa Kianto hyökkää oikeasta kristinuskosta erkaantunutta laitoskirkkoa ja leipäpappeja vastaan. Kiannon asettuminen sisällissodan aikana näyttävästi valkoisten puolelle sotarunojen ja kiihotusartikkelien kirjoittajana katkaisi kuitenkin välit vasemmistoon kertaheitolla ja merkitsi suuren lukijakunnan menetystä.

Kiannon jo syksyllä 1918 valmistunut sisällissodan aikaiseen rintamalla matkusteluun perustuva sodanvastainen Elämän ja kuoleman kentältä -teos olisi laimentanut Kiannon saamaa ja myöhemminkin ahkerasti vasemmiston toimesta levitettyä lahtari-mainetta, jos teos olisi päässyt heti julkisuuteen. Kustantajat eivät kuitenkaan uskaltaneet julkaista teosta oikeusjuttujen pelossa, koska teos sisältää voittaneelle valkoiselle puolelle arkaa materiaalia ja teos julkaistiin vasta v. 1928.

Kiannon talvisodan alussa tekemä hätävarjelutoimenpide, venäjänkielinen sikarilaatikkoon kirjoitettu viesti Turjanlinna-kotinsa säästymiseksi tuholta, johti puolen vuoden mittaiseen kuritushuonetuomioon sotapetoksen yrityksestä. Tuomio oli Kiannon elämän ja kirjailijamaineen kannalta musertava ja johti Kiannon laajamittaiseen hyljeksintään ja erottamiseen mm. Kirjailijaliitosta, jonka perustaja- ja kunniajäsen Kianto oli. Väitöstutkimus osoittaa, että Kiannon saama tuomio on myöhemmin nähty ylintä sodanjohtoa myöten hätiköitynä ja sotahysterian aiheuttamana ylilyöntinä. Kiannon kunnianpalautuksen voidaan katsoa alkaneen v. 1950, jolloin Kiannolle myönnettiin arvostettu Aleksis Kivi -palkinto elämäntyöstään suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.

Linkki Helena Hyötyn e-väitöskirjaan

Kustannusoikeus kaikkiin Kiannon teoksiin on nykyisin Kiannon Turjanlinna Oy :llä. Kustannusosakeyhtiö Otava oli Kiannon pääkustantajana, joka taloudellisesti tuki kirjailijaa varsinkin hänen vanhuudessaan ja järjesti hänelle kirjailija-asunnon Helsingistä. Varhaisempina vuosina hänen kirjojaan kustansivat myös muut

Elämäkertateoksia Ilmari Kiannosta ovat kirjoittaneet Vihtori Laurila: Ilmari Kianto, kirjailijakuvan piirteitä, Ernst Lampen: Ilmari Kianto , ja kirjailijan poika Uolevi Kianto: Saat kertoa kaiken ja Tervetuloa kotiin Iki. Suomussalmelainen Jalo Heikkinen on julkaissut Turjanlinna - kadonnutta etsimässä. Maria Liisa Nevala on kirjoittanut laajan tutkielman Ilmari Kianto , anarkisti ja ihmisyyden puolustaja, ja kirjailijan tytär Raija-Liisa Kianto (Kansi) on julkaissut isästään mm. kuvateoksen Nälkämaan keisari ja Kianto-tietoa kirjoissa Turisteille tuntemattomille ja Ilmari Kiannon Vienan Karjala.

Eero Marttinen on julkaissut elämäkertateoksen Ilmari Kianto ja Panu Rajala mammuttikirjan Suomussalmen Sulttaani.
Kiannosta on myös tehty lukuisia pro gradu -töitä ja väitöskirjoja, mm. Helena Hyötyn väitös Ilmari Kiannon tuotannon julkinen reseptio Suomessa.

Ilmari Kiantoa koskevaa materiaalia löytyy runsaasti mm. SKS:stä, Kansallismuseon kuva-arkistosta, Otavan arkistoista, Kajaanin kaupunginarkistosta, Kuopion Isänmaallisesta arkistosta, Suomussalmen pääkirjaston arkistosta, Oulun maakunta-arkistosta, Kalevan arkistosta ym.

Kain Tapper on veistänyt Kiannon patsaan Ämmänsaaren keskustaan, ja Eila Hiltunen on suunnitellut Kianto-mitalin. Muotokuvia hänestä ovat maalanneet mm. Juri Repin ja Viljo Kojo , pään veistäneet mm. Kauko Räsänen ja Reijo Huttu . Nukketaiteilija Pippi Gutzen on valmistanut Kianto-nuken. Pilapiirtäjistä mainittakoon Erkki Tanttu, Heimo Aspelin, Eric Vasström, Toivo Vikstedt ja Eero Koponen

Suomussalmen pääkirjastossa Ämmänsaaressa on pysyvä Kianto-näyttely ja tiettävästi maan laajin, lähes täydellinen Kiannon teosten kokoelma