Punainen viiva (1909)

Romaani kertoo Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista 1907 ja miten korpimökissä elelevät Topi ja Riika kokevat vaalien valmistelut ja toimituksen syrjäkylällä, poliittiset lupaukset, uskon, toivon ja pettymyksen.

”Omalla tahollaan Kiannon kertomus on vaikuttava näyte ajankohdan kirjailijain nopeasta reagoinnista valtiollisiin tapahtumiin. Se on lisäksi huomattavassa määrin todellinen kansanpsykologisen tulkinnan koe. Romppasen pariskunta kokee ahdasrajaisessa elämässään sen, minkä hyvin suuri osa silloista kansaa, ”alaluokkaa” ja köyhälistöä, koki suurissa mitoissa. ” (Rafael Koskimies teoksessa Suomen kirjallisuus IV, Otava 1965)

Kirjailija itse on kertonut Punaisen viivan synnystä mm. seuraavaa (sitaatit teoksesta Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan, WSOY 1954):

”Aloitan hyvin varovaisesti nimenomaan karhusta joka siellä makaa rajaseudulla… En kai karhusta aio koko kirjaa kirjoittaa? Enpä tietenkään - - ja nytpä alkaa aivoihini kohota kuvia ukoista ja akoista, jotka tuossa kaukaisessa mökinrähjässä asuvat. Siten syntyy ’Korpiloukko’ ihmisineen, naapureineen, vieläpä haukkuvine koirineen. Sieltä on tietysti hirmutaipaleet kirkonkylään. Minä kuvittelen ne taipaleetkin valmiiksi – olenhan itse mokomia matkoja kulkenut. Koska Suomen kansa juuri on saanut valtiollisen äänioikeutensa, kiinnostaa minua kuvitella, miten Korpiloukon Topias niihin asioihin suhtautuu. Juuri siitä muodostuukin kertomuksen yhteiskunnallinen ydin – punainen viiva, jonka nuo herttaiset korpitontut känsäisin kourin vetävät. Mutta sen saman taidevälikappaleen, jonka jätin alkuluvussani odottavalle asteelle, tuon talviuntaan raskaasti nukkuvan karhun, sen tarvitsen loppuluvussa. Minun on herätettävä se, ja koska Korpiloukun Topias on vetänyt punaisen viivansa ’solisalirattien’ listaan – vahvassa uskossa että köyhälistön asema sitä myötä korjautuu, niin rohkenen näyttää, että kohtalo on vieläkin voimakkaampi kuin ’yksi solisalirattijärjestelmä’, ja siispä sallin karhun puolestaan myös vetää punaisen viivansa, se on: sallin sen hyökätä Topiaksen päälle - joka tahtoi pelastaa ainoan lehmänsä pedon kynsistä – ja raadella hänet kuoliaaksi. Tämän kaiken kerron sen perusteella, mitä ikäni kaiken olen imenyt kotiseurakuntani kansan omista elämyksistä.

Punainen viiva on minulle itselleni kohtalokas ja raskas muistelma – sen kirjan loppuluvut näet kirjoitin Suomussalmen pappilan Vanhalla puolella itse saaneena verisen iskun vasten sydäntäni: ensimmäinen lapseni, rakastettu pikku pilttini Kalevi näet makasi selkäni takana – kuolleena. Sama kohtalo, mikä käsittämättömän, suuren ja ankaran Pyhän Jumalan sallimuksesta oli tapahtunut Korpiloukolle, oli kirjoittaessani mainittua opusta tapahtunut myös minulle.”

Alkusysäyksen kansanromaanin kirjoittamiselle kirjailija on kertonut saaneensa Johannes Linnankosken "Pakolaisten" ilmestymisestä.

Vihtori Laurila (teoksessaan Ilmari Kianto) kirjoittaa:

”On sanottu, että Ilmari Kianto on suomenkielisen kirjallisuuden August Strindberg – ei mystikko vaan paljastaja, ei naisvihaaja vaan naisenpalvoja, ei dramaatikko vaan kertoja Strindberg. Rinnastus tarkoittaa molempien subjektiivista tapaa suhtautua maailmaan. Kumpaisellakin on sisäinen pakko paljastaa itseään, tunnustaa ja tilittää, eikä ainoastaan itseään vaan myös muita. Kumpikin on kirjoittanut syyte- ja puolustuskirjoja. Mutta Strindberg on draamanero, joka tarvitsee vain pari sanaa ilmaistakseen ihmisen tunteen pohjattomuuden, Kianto perusluonteeltaan lyyrikko, joka käyttää siihen vuolassanaisesti sivuja.

Kianto on tunteiden ja impulssien mies eikä tasapainoisen älyn tai harkinnan. - - Hänessä on rousseaulaista mekaanismaterialistisen kulttuurin ja kaupunkilaiselämän halveksijaa yhtyneenä lämpimään luonnon, erämaan ja maaseudun rakastajaan sekä urheilijaan. - - Hänen luonnonrunoudessaan humisevat hongat, kohisevat järven aallot, siintävät vaarat ja pilkottaa jokin yksinäinen salolampi. Kiannon kotiseudunrakkaus on kiintymystä sen luontoon ja rahvaaseen sekä lapsuudenmuistoihin.

"Miehuuteni askeleet kumahtelevat nyt lapsuuteni leikkipientarilla, nuoruuteni kärsimykset sulavat tulevan vanhuuteni pettymyksiin, mutta niin olen tähän kotiseutuun rakastunut, että sen takia olen uhrannut puolet siitä, mitä maailmassa väitetään elämän menestykseksi!" kirjoitti Kianto vuonna 1913.

Sanataiteilijana Kianto kuuluu niihin harvoihin alkuperäisiin kirjailijoihimme, jotka kotimurteensa runsaista kielivaroista tyylittelevät kirjakieleemme uusia vivahteita. - - Sanallisesti Kianto on kirjailijana huomattavan rikas eikä hän siinä toista itseään. Sanonnallisessa vauhdissa ja mehussa paljastuu usein hänen leijonankyntensä, ja hänen teoksillaan on selvästi näkyvä kainuulainen kielellinen leima.”

Kianto käyttelee Kainuun mehevää ja rehevää kieltä mestarillisesti, temppuillen sen verrattomilla ilme- ja vivahdusrikkaudella. Kiannon proosatuotteita lukee kielen puolesta aina nautinnokseen, toteaa teos Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan.

Ryysyrannan Jooseppi (1924)

Rafael Koskimies kirjoittaa(teoksessa Suomen kirjallisuus IV, Otava 1965):

”50-vuotiaaksi tullessaan Ilmari Kiannolla oli valmiina Punaisen viivan arvollinen seuraaja, korpiromaani Ryysyrannan Jooseppi. Päähenkilön elävä esikuva on tiedossa – kirjailija on sen itse paljastanut. Mutta läheiset, todelliset kosketuskohdat eivät ole kahlinneet kynää, jonka jälki jälleen on vapautunutta, huumorin ja kertojanilon kyllästämää. Jooseppi Kenkkunen on nälkämaan alkuperäisiä asukkaita, joiden elämässä sivullinen tuskin näkee muuta kuin köyhyyttä, likaa ja kaikkinaista mataluutta. Kianto teki hänestä humoristisen henkilön, elävän ja monivälkkeisen persoonallisuuden. - - Historiallisen tausta-aineksen romaanille antaa kieltolain aikainen maalais-Suomi. Jooseppi, kuten monet muut, on omaksunut elämänohjeekseen tunnuslauseen: ”Kurjuudesta ei nousta rehellisin keinoin. Kierrä hiukan kieroa lakia äläkä päästä pakkorikosta omalletunnollesi, niin elät iloksesi.”

Joosepin laittomat puuhat on perusteltu mitä pätevimmin: leipä loppuu, halkourakan ennakot on syöty, ruokaa on saatava ostamalla, on pakko keksiä uusia keinoja. Viinankeitto ja -kaupustelu asettaa sitten ovelan korvenilveksen omalaatuiseen suhteeseen ”herroihin”. Nimismies ja apulaisnimismies ovat hänen ylimpiä ystäviään; nämä - - ymmärtävät Joosepin persoonallisuuden arvon ja katsovat inhimillisinä ihmisinä hänen lainrikkomuksiaan läpi sormien. Taitavasti ja ovelasti Jooseppi hoitelee näitä suhteitaan. Ajatuksetkin lentävät joustavampina kuin aikoinaan Topi Romppasen. Kianto ilmentää niissä syvää filosofiaa, omaansakin, mutta luontevasti alkeelliseen lapsensieluun sovellettuna.- -

Kokonaisuus ei ole yhtä saumaton kuin Punaisen viivan, mutta yksityiskohdat sitä lukuisampia ja rikkaampia. Silti ei ole kysymys naturalismista. - - Kertomus ei laahaa pikkutarkan havainnoinnin uraa, vaan ikään kuin kimpoaa joka luvussaan uuteen, usein virkistävästi yllättävään vauhtiinsa. - - Jooseppi on ikuinen mielikuvitusihminen ja elämäntaiteilija, rakastettava ja harmillinen, ihastuttava ja mahdoton. Sellaisen tyypin Kianto kykeni kuvaamaan ymmärtäen – hän jos kukaan.

Suuri korpiromaani merkitsi keskittymistä ja nousua huipulle. Myöhäistuotannon parasta osaa edustavat omaelämäkerralliset nidokset Vanha pappila (1922) ja Papin poika (1928). Kotiseudun muistoihin kuuluva Ämmän Ruukki, joka kiinnosti nuorta Eino Leinoakin, tarjosi kulttuurihistoriallisesti kiitollista aineistoa. Suunnitellusta laveasta romaanista valmistui vain katkelma, Patruunan tytär (1933), kiintopisteinään yhtäällä mahtava Ruukinpatruuna ja hänen ympärillään elävä vallasväki, toisaalla herrojen elämää hämmästellen seuraileva yhteinen Korpi-Kainuun kansa.- - Romaanina kirja on hänen parhaitaan. Kansankuvaajana Kiannon ansiot ovat yleisesti tunnustetut ja tunnustuksen arvoiset. Tinkimättömänä yksilöllisyytensä varjelijana hän samalla ilmentää oman vuosisatansa alun aatteiden erästä suuntaa ja sisällystä.”

Viena-teokset

"Monet Kiannon kesä- ja talviretkistä suuntautuivat rajan taa Vienan Karjalaan. Niiden kirjalliset tulokset ovat hyvin runsaat. Korpikirjailija tutustui häviöön tuomittuun kansansirpaleeseen, jonka elämässä ja tavoissa oli hyvin paljon kaunista, kunnioitettavaa ja hellyttävää. - - Vuorosanoissa Kianto käyttää vahvalti karjalan kieltä, mutta varsinkin heleät ja ihastuttavat maisemien, kylien ja ihmisten pikakuvat tuoreuttavat hänen tendenssiromaanejaan, joiden sivuilta yhä voi lukea heimoaatteen traagista historiaa. - - Kianto on perehtynyt menetetyn Karjalan todelliseen elämään." (Rafael Koskimies: Suomen kirjallisuus IV)

Turjanlinnan satukirja

Vihtori Laurila kirjoittaa:

"Parhaat niistä voi lukea tenhoisimpin satuihin, mitä Suomen kamaralla koskaan lienee kirjoitettu, ja omaperäisellä tavalla ne noudattavat uudenaikaista kasvatuksellista periaatetta, jonka mukaan satujen aiheiden on oltava niin likeltä lapsia, että he niitä todella ymmärtävät, samalla kun niihin on sisällytetty opettavaistakin ainesta."