Ilmari Calamnius-Kianto

oli nuoruudessaan täysiverinen luonnonlyyrikko, vaikka hän debytoikin proosateoksella.

Iän karttuessa runot muuttuivat yhä enemmän yhteiskunnallisiin ja eettisiin kysymyksiin kantaaottaviksi.

Rantakoivulleni	Lastu lainehilla
Rantakoivu, ritvakoivu, tuuletarten tuutima vienon illan vilvehessä, voi, kuin sua lemmin ma!	Mistä lastu lainehilla? Pilske pieni aallon päällä yksiksensä illansuussa virran vettä vaeltamassa? Tuolta lastu lainehilla, pilske pieni aallon päällä, Pohjan lasten laitumilta, sinitunturin tuvilta. Siellä kulta hongan kaasi, veisti, veisti sulho venhon, kohta vierii virran vettä neittä nuorta noutamaan.
Sinä mulle riemujani kesäilloin soittelit - sinä mulle murheitani syksy-öinä säistelit!
Rantakoivu, lemmenkoivu, Suomen surumielen puu riemun ritva, kaihon katve, kauniimpi kuin kaikki muu...
Muu se täällä maailmassa murtuu, jäähtyy, unhoittuu - eipä murru muistoistani kotirannan koivupuu! (1898)

Ne tahtovat!	Oulunjärvellä/Tervamiesten laulu (lyh)
Ne tahtovat kaataa mun koivuni kotipeltoni veräjän suusta, alas maahan mahlat sen juoksuttaa ja tuohet kiskoa puusta! Ne tahtovat häijysti hävittää mun ritvani rakkahimman, min juurella käkeä kuunnellut oon keväthetkeni herttaisimman!	Tuoll' Oulunjärvellä aallot ne huuhtovat rantojaan, siell' liekkuvat tuhannet purret ja purjeet on pingallaan. Siell' liehuvat harmajat hapset ja kiiltävi pellavapää - ne on Pohjolan pontevat lapset, jotka tuulessa viilettää:
Vaan salli en kaataa mun kaunoistain, kotikoivua kultaisinta, sen ympäri käyn kuni vartija vain - ja vahva on vartijan rinta! Minä soisinko raiskata rakkahintain ja sen silpoa valkoista vyötä? Ei! Taistella tahdon ma omastain ja tehdä tarmolla työtä!	Ei etelän rikkaus meitä pois Pohjasta houkuttele. Joka käynyt on polkuteitä, sitä vaunut ei viekottele. Joka saanut on salossa suojaa, sitä linnat liikuta ei - minä kirkossa kiittelen Luojaa joka korpien kätköön mun vei!
Ja jos minun koivuni kaadettais väkivalloin ja raakuudella, niin varmaan sen kaatumus maksettais minun rintani hurmehella!	Hei tervatyttäret tummat! Mun kanssani riemuitkaa! Niin paljonhan kaunista tarjoo tämä virtojen viileä maa! Niin paljonhan täällä on hyvää, mitä muualla saisi mä en. Mun korpeni rauhaa syvää minä iäti siunailen!
Ne tahtovat anastaa aittani mun ja mun saunani raunioks' raastaa, ne uhmaavat viedä mun poikani pois ja heponi ainoan haasta. ja heittää pirttini kylmilleen ja jättää auki sen uksen, ja ryöstää seinältä kanteleen ja hyllyltä katkismuksen - Ne tahtovat muuttaa ja musertaa mitä kalleinta kasvatti syntymämaa	(1906)
Ne ilkkuen käskevät valjastamaan mun varsani varkahan matkaan, ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaan - Mitä kaikkea vaatinevatkaan! Sillä niillä on valta ja valtikkuus ja maallinen mahti ja ruhtinuus...
Mut' Herra on suuri ja väkevä, ja se päivä on kerran saava, jona sortajan silmä on näkevä miten koski sen kirvehen haava, ja kuinka sen leikkasi sydämeen ken väkisin viety ois' orjuuteen! - -.
Ja silloin on Suomessa sunnuntai ja sen pirteissä pyhäinen rauha, ja käki taas helkkyvi koivussain ja tuulonen lietsovi lauha. Ja laajoina laihot ne aaltoaa ja saunat notkoissa sauhuaa...
Ja silloin itkee mun muistoni vain sitä mennyttä murhettansa, kun arkana asteli aurallaan tämä korven kyntäjäkansa, ja kuink' oli pilvistä, pimeää ja ilma niin raskasta hengittää!
(1899 helmikuun manifestin jälkeen)

Revontulten leikki

Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö! Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!

Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää! Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!

Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi, ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.

Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy, ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy

Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää. Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää! (1906)

Laureatus

Taistele loppuun saakka! Taistele sieluni, kestä! Raskas on kantaa taakka, maailman pettämys, pilkka. Taistele vaikka se painaa! Ihminen, vapautes' orja, taistele yksin ja aina, onnessa orpo, pian oot kenties vainaa - sitten et jaksa...

Ihminen, myrskyssä muista: Ei meri iäti möyry! Hetkien heikkous suista: aallot ei alati pauhaa! Tuuli ei henkeäs' raasta, raivokin etsivi rauhaa. Kerran on tyyntyvä ilma, saapuvi lauha... Helppo on soutaa.

Katkera mielesi malta! Herjasta herkee! Vihasi armahan alta kunnian kukkaset itää. Kaunis ei koskaan haihdu, mikä on pyhää, se pitää, nousevi mullasta valheen, Kohtalo surmaa ei sitä - vaikka sun surmais'.

Iskenet liiaksi lujaa hurjana huoltesi vuoksi? Rientelet riehuen kujaa uhmaten korpien yötä? Iske! Kulje kuin tahdot, kunhan et tuskastu työtä! Aatteesi puolesta seiso vasten tai myötä uskoen voittoon...

(1909)